Imetyksestä

Koska raskaaksi tuleminen ei ollut mitenkään itsestään selvää, en etukäteen ole kovinkaan paljon miettinyt erilaisia tapoja synnyttää tai kasvattaa lasta. En ole perehtynyt kiintymysvanhemmuuteen enkä aiokaan. En myöskään ole lukenut hippipalstoja lapsen luonnonmukaisesta kasvatuksesta. Tiedän jo ammattinikin puolesta, että aion rokotuttaa lapseni ja että imettäminen tekee lapselle hyvää. Tiedän myös sen, että kaikki eivät voi imettää. Toiset eivät halua, toiset eivät pysty. Tiedän myös että on olemassa äitejä, jotka imettäisivät lapsensa varmasti täysi-ikäisiksi jos pystyisivät.

Totta kai lapselle tekee hyvää se, että häntä imetetään. Kuitenkaan Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa se ei ole lapselle enää elintärkeätä eikä myöskään vaikuta hänen tulevaisuuteensa millään tavalla koska mitään korvaamatonta äidinmaidosta ei saada. En myöskään usko, että lapsi kärsii henkisesti siitä onko häntä imetetty pitkään vai ei ollenkaan, vai kenties jotain siitä väliltä. En tiedä itsestäni onko minua imetetty kuinka pitkään. Todennäköisesti ei kovin pitkään, mutta ei sillä ole itselleni merkitystä eikä minun sitä tarvitse tietää.

Kun lopetin reumalääkkeeni Enbrelin yli vuosi sitten, olin varautunut siihen että selkäni kipeytyy jälleen. Mutta olin autuaasti unohtanut kuinka voimakasta se kipu pahimmillaan on. Ja kuinka paljon se rajoittaa elämää. Olin vielä opiskeluaikana menevä ja urheilullinen, mutta nyt olen ollut sohvaperunana kohta 1,5 vuotta. Oireilu kyllä helpotti raskauden myötä mutta ei poistunut kokonaan. Ja huonosti nukutut yöt ärsyttävät selkää entistä enemmän. Tästä syystä tein muutama viikko sitten valinnan. Valinnan olla imettämättä.

Aluksi ajattelin, että imettäisin alkuun ja katsoisin miten selkä toimii. Asiaa mietittyäni päädyin kuitenkin jättämään imettämisen kokonaan väliin. En halua aloittaa jotain mitä en välttämättä voi viedä loppuun asti. En halua totuttaa lasta imemään ja sitten ottaakin sen pois häneltä. Enkä halua ottaa sitä riskiä että kahden viikon kuluttua synnytyksestä en voi kantaa lastani. Näin ollen olen päättänyt aloittaa lääkityksen heti synnytyksen jälkeen (toki riippuen siitä miten synnytys menee) enkä siis aio imettää ollenkaan.

Ennen päätöstäni tutustuin eri tietokantoihin lääkkeen käytöstä imetyksen aikana. Lisäksi kävin jollakin keskustelupalstalla joka löytyi Googlen kautta. Siellä reumaattikkoäidit kannustivat toisiaan käyttämään Enbrelia imetyksen aikana. Joku lääkäri jossakin oli antanut jollekin luvan ja lisäksi teratogeeninen tietopalvelu oli näyttänyt vihreää valoa. Tämä siis vuonna 2009. Itse en kuitenkaan löytänyt muuta luotettavaa tietoa tältä hetkeltä, kuin että lääkettä imeytyy ilmeisesti vain muutama prosentti äidinmaitoon ja että sillä ei ole toistaiseksi todettu olevan vaikutusta vauvaan. Itsellenihän ei Enbrelistä ole tullut mitään sivuvaikutuksia. Paitsi se, että sairastin elämäni ensimmäisen kerran poskiontelotulehduksen muutaman vuoden käytön jälkeen. Niin, ja toisen. Ja sain hiivatulehduksen. Ja HPV :n.  Ja niin edelleen. Immunosupressiivisena lääkkeenä Enbrel kun alentaa elimistön puolustuskykyä. 

Kirjallisuudessa tämän todettiin olevan mahdollista myös vauvan kohdalla (eli siis maidosta saatava pieni määrä lääkettä voi alentaa lapsen puolustuskykyä). Ja koska pieni vauva on vielä muutenkin melko pitkälle herkkä vakaville sairauksille, en ota sitä riskiä että imettäisin ja käyttäisin lääkettä ja mahdollisesti altistaisin vastasyntyneen esim. aivokalvontulehdukselle.  Eikä kyseisin lääkkeen kaikkia vaikutuksia vielä edes tiedetä, koska sen käyttöikä ihmisellä lääkkeenä on ollut niin lyhyt. Ei siis tiedetä vaikka kyseinen lääke voisi aiheuttaa kehittyvälle lapselle alttiuden tietyille syöpäsairauksille.  

En ymmärrä, miksi joku äiti kokee imettämisen niin tärkeänä että on valmis riskeeraamaan oman, pienen vauvansa terveyden? Olen aina aiemmin luullut, että ne jotka puolustavat imettämistä henkeen ja vereen, ovat vakuuttuneita sen terveysvaikutuksista vauvaan ja se on suurin syy siihen miksi he meuhkaavat imettämisen puolesta. Nyt, vietettyäni liikaa aikaa äitiyspalstoilla, alan olemaan vakuuttunut siitä että monet äidit imettävät lasta (jopa väkisin) ilmeisesti kokeakseen itse olevansa parempia äitejä.  Ainakin suurin ongelma tuntuu olevan äidin epäonnistuminen silloin kun lapsi ei halua imeä tissiä. Milloin äitiydestä on tullut niin suorituskeskeistä, että tällainenkin asia, mahdollisesti lapselle vaarallisenakin, pitää suorittaa niin ”täydellisesti”?

Ja epäselvyyksien välttämiseksi todettakoon, että olen pahoillani siitä, etten aio olla pahoillani siitä etten imetä lastani. Mutta siitä en ole pahoillani, että mielestäni jotkut äidit tarvitsisivat todellisuuskatsauksen omaan äitiyteensä ja siihen mitä he tekevät vauvan parhaaksi ja mitä omaksi parhaakseen.