Räpellyslelu.

Kiinaboikotin huumassa olen opetellut ompelemaan. Ja tekemään leluja lapselle. Sellaisia turvallisia leluja. Mitkä mahdollisesti voisivat läpäistä jotkut EU-testit. Ei sillä että niitä ajattelin myydä.

Tälläisiä itsetehtyjä räpellysleluja on netti pullollaan. Itse tein yhden version vanhoista lastenvaatteista, niistä Ökö-testatuista. Ja omien, kymmeniä kertoja pestyjen vaatteideni, pesulapuista. Ja koska olen itse ommellut saumat, tiedän niissä olevan isommat saumavarat kuin yhdessäkään aasialaisessa lelussa.

Liikaa omaa aikaa.

Mietin usein ennen raskauttani, että jos lasta ei kohta ala kuulumaan, onko mahdollista tulla liian itsekkääksi lapselle? Olenko kohta liian vanha ja pitkään elänyt saamaan lapsen ilman että koen menettäneeni kaiken? Kaiken vapauteni, oman tilani, oman rauhani? Samalla kuitenkin pelkäsin,
että jos lasta ei tule, niin elämäni jää tyhjäksi. Tai ainakin kokisin sen jääneen tyhjäksi.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan. Huonosti nukkuvan 4,5 kk vanhan vauvan kanssa.
Vauvan, jonka itku tuntuu kovemmalta ja raastavammalta kuin mikään ikinä. Vauvan, joka
tykkää narista. Ja hymyillä. Ja jokeltaa.

Ja mitenkä se hento jokellus voi olla maailman paras asia kun samasta lähteestä
tuleva narina saa repimään hiukset päästä ja hakkaamaan päätä seinään? Siis omaa päätä.
Ja noin vertauskuvainnollisesti.

Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät kuin usvassa. Oli liikaa tekemistä ja liian vähän
mahdollisuuksia tehdä mitään. Mitään muuta siis kuin istua vauva sylissä sohvalla.
Heti kun yritin laittaa sen sänkyyn tai sitteriin, alkoi huuto. Ja uskokaa, minä yritin.
En olisi koskaan uskonut löytäväni itseni tilanteesta jossa olen ahdistunut siitä
etten pysty siivoamaan.

Minä, joka vihaan siivoamista yli kaiken.

Mutta minulla on ollut uskomaton onni saada lapsi sekä omistaa äiti, joka on jättäytynyt
työelämästä sivuun jo muutama vuosi sitten. Ja joka on hulluna lapseeni. Äitini, joka joskus
sanoi minulle, että ei lapsia ole pakko tehdä. Ja minun varsinkaan. Että elämä on ihan hyvää ilman
lapsia. Nyt tämä äitini on meillä niin paljon, että harkitsemme hänelle oman huoneen rakentamista.
Noin kuvaannollisesti. Oikeasti ehkä voisimme ostaa hänelle jonkun rämän asuntovaunun ja laittaa
sen pitkän pihamme perälle.

Ja kyllähän minä ymmärrän miksi äitini on niin hullaantunut lapseeni. En minäkään
halua olla siitä erossa, paitsi aina välillä. Tai siis, parasta olisi jos joku hoitaisi sitä kun se
on pahalla päälläja minä voisin sitten vain kuoria kermat päältä. Vaikka on siinä raivoavan vauvan
tyynnyttelyssä jotain sydämen sulattavaa.

Niin mikä tässä sitten mättää? Äitini on valmis hoitamaan lastani useita kertoja viikossa, yön yli
ja päivän päälle, jos vain tarvetta on. Lisäksi lapsen isä valvoo lapsen kanssa viikonloput ja auttaa
hoidossa iltaisin.

Tosin en tiedä miksi sanotaan, että se on hienoa kun mies AUTTAA lapsen hoidossa, vaikka
jotenkin näkisin sen niin, että jos se lapsi on ollut yhteinen toive, niin toinen vanhempi ei auta toista.
Ei, vaan molemmat vanhemmat OSALLISTUVAT lapsen hoitoon. Toki ymmärrän poikkeuksen,
jos mies on perheen elättäjä, mutta meillä se ei nyt vaan  mene niin. Olen opiskellut liian pitkään
ollakseni kotiäiti. Tai päävastuullinen lapsenhoitaja.

Kaiken kaikkiaan saan enemmän apua kuin olisin ikinä uskonut tarvitsevani. Käytännössä
pääsen ihan mihin vain haluan mennä. Ja saan nukkuakin kohtuuttoman monta yötä rauhassa
kun verrataan moneen muuhun äitiin. Silti olen aivan poikki, puhki, loppu. Kaipaan aikaa,
jolloin sain vain olla. Sain tehdä omia juttujani kun siltä tuntui. Toki viime vuosina älytön
työmäärä on häirinnyt vapaa-aikaa huomattavassa määrin. Sekä eräs hullu aamuvirkku koira.

Mutta ongelma on siinä, että kehtaanko valittaa? Kehtaanko olla väsynyt?
Olinko sitten kuitenkin liian vanha tai liian vähän äidillinen hankkimaan lapsia?
Miksi joka päivä kaipaan omaa aikaa vaikka samalla saisin sitä niin paljon kuin haluan?
Suurin ongelma taitaa kuitenkin olla se, että sitten kun saan sitä omaa aikaa,
miksi haluan vain kotiin lapsen luokse?

Farkkuja vauvalle

En ole mikään suuri vauvafarkkujen ystävä. Mielestäni farkut sepaluksineen, nappeineen ja taskuineen ovat turhia ja epäkäytännöllisiä pienelle ihmiselle. Vai mitä 4,5 kuukautinen laittaa farkkujensa takataskuun? Taskuun, jonka päällä makaa 90% ajasta? Ja kyllä minä ymmärrän, että taskut vauvan farkuissa ovat enemmänkin ulkonäköasia, mutta silti. Lisäksi ne muutamat farkut mitkä erehdyin ostamaan ovat olleet todella hankalat pukea vauvan päälle. Ja siis pillifarkut vauvalle. Oikeasti. No, ne olivat onneksi lahja. Ja oikeasti ihan hieno lahja, hieman hankala vain pukea päälle. Ja huono puoli oli se, ettei varpaita saanut enää suuhun. Kun jalka ei vaan taipunut. 

Törmäsin tässä yhtenä nettipäivänä Oikukkaaseen. Joka siis tekee lapsille vaatteita täällä Suomessa. Kierrätetyistä farkuista. Aluksi pidin farkkuja kalliina ja koska olin ennakkonegatiivinen, en tilannut. Mutta sitten kun tuli hyvä tarjous, niin päätin kokeilla. Enkä pettynyt. Farkut, jotka sopivat vauvalle. Siinäpä mainoslause. Kulunut farkku on pehmeää, vyötäröllä leveä resori ja no, ne taskut. Ne on edelleenkin turhat, mutta toki hienon näköiset. 

Oikukkaan vaatteita löytyy täältä. Ei muuten ole vain nämä farkut  jotka ovat hienot. 

Yksinkertainen kutoja

Kestovaippailu on tuonut  mukanaan uuden harrastuksen yksinkertaiselle kutojalle, eli itselleni. Yksinkertaisella kutojalla tarkoitan sitä, että tykkään kutoa mutta en oikeastaan osaa mitään. Mitään muuta kuin nurin ja oikein. Sillä saa tehtyä peittoja, rättejä, pipoja, huiveja ja nyt kestovaippoihin lisäimuja.

Tavoitteenani on ollut jo pitkään opetella enemmän tekniikoita, mutta aika ja energia eivät vain tunnu riittävän. Tykkään kuitenkin tehdä käsilläni koko ajan jotain, joten nyt olen tehnyt jämävillalangoista ainaoikein-imuja. Ja hyvä mielihän siitä tulee, kun saa tehdä jotain mikä tulee ihan oikeasti käyttöön.

Ja on näille jatkokäyttökin jo suunniteltu, sitten kun vaippavaihe on ohitse.

Purnukkahamsteri

En tiedä miksi, mutta olen aina tuntenut vetoa erilaisia purkkeja ja purnukoita sekä tietysti pulloja kohtaan. En meikkaa juurikaan, en laita hiuksiani enkä oikeastaan ole viime vuotta lukuunottamatta juurikaan huolehtinut ihostani. Tai no, silmänympärysvoidetta ja muita vastaavia olen käyttänyt kaksikymppisestä. Mutta puhdistamispuoli on ollut aina hieman laiskanpuoleista. Silti kaappini ja laatikkoni ovat täynnä voiteita, vaahtoja, luomivärejä, rasvoja ja niin edelleen ja niin edelleen.

Pari vuotta sitten kun muutin, auttamassa ollut ystäväni ihmetteli miten minulla voi olla purnukoita ja purkkeja laatikkokaupalla, kun en kuitenkaan ole päivisin sen tällätympi. Niin, miten? Ja ennen kaikkea miksi?

Aina kun näen jonkun tyylikkään uuden kosmetiikkatuotteen, minun on saatava se. Kun opiskelin, ostin markettikamaa. Kun valmistuin ja aloin tienaamaan, aloin ostamaan Dioria. Dior se vasta olikin portti helvettiin. Joka kausi he tuovat markkinoille uudet pakkaukset. Aina edellistä tyylikkäämmät. Sitten on purnukkahullu taas vauhdissa.

Nyt lupasin itselleni, etten osta yhtäkään luomiväriä tänä vuonna. En, vaikka pääsen lentokentän taxfreehen. Lancomen uuden luomivärimalliston myötä lupaus kyllä meinasi rikkoutua heti alkuunsa. Onneksi halumaani väriä ei ollut saatavilla ja palaudun hetken mielenhäiriöstä. Yritän myös lopettaa ylimääräisten rasvojen ostamisen. Tosin niiden puolesta voin sanoa, että yhtäkään rasvapurkkia ei ole täytenä mennyt roskiin.

Nyt tilasin Stockmannilta itselleni Nomess Copenhagenin meikkilaatikon. (Itseäni ruoskien kun en saanut ennen tilausta selville missä se on tehty.) Sallin itselleni tämän ostoksen koska päätin että tavoitteeni on että jatkossa meikkini mahtuvat siihen nykyisen Lundia-lipaston sijaan. En aio kuitenkaan hankkiutua eroon vanhoista ennen kuin ne menevät pilalle tai loppuvat, mutta aion olla ostamatta uusia. Ja jatkossa aion pärjätä 1-2 luomivärillä nykyisten 15 sijaan. Harmi, että luomivärien myynti käytettynä on hieman epäsuotavaa, koska niitä olisi tuolla nyt laatikko täynnä.

Ja kyllä, huomaan että annan itselleni erivapauksia tässä uudessa, vihreässä elämässäni kun haluan ostaa jotain. Eihän se haittaa vaikka se on Kiinassa tehtä, kun se tulee tähän vihreään elämäntapaan. Ei, kyllä se on väärin. Jatkossa aion jälleen tsempata. Nomess-meikkirasia löytyy täältä, toisin jos joku olemattomista lukijoistani innoistuisi moisesta niin Stockmannilta sen saisi nyt 10 euroa halvemmalla.

Tosin päätin aloittaa juuri Stockmannin boikotoinnin kun kuulin millaisen tuloksen jälkeen he lomauttavat KOKO henkilökuntansa. Ihmettelen, että miten me suomalaiset jaksamme netissä jakaa kirjoituksia Hesburgerin mainoksista mutta suurta yleisöä ei tunnu kiinnostavan työpaikkojen menetys kun se ei osu omalla kohdalle. Mitä jos kirjoittaisin avoimen kirjeen Stockmannille heidän lomautuksistaan? Mitä luulette,  kuinka moni sen jakaa? Miksi me emme taistele oman tulevaisuutemme puolesta? Millaisen herätyksen te ihmiset tarvisette että ymmärrätte ettei tämä hyvinvointivaltio ole mikään itsestäänselvyys? Kiitos ja anteeksi, jälleen kerran. Kotiäiti hermostui.