Enkä tarkoita meidän neitiä sillä. Vaan itse äitiä. Joku olisi voinut varoittaa, että kun tullaan sairaalasta kotiin, äidin aika menee lähinnä itkemiseen. Itken sitä, että vauva on niin ihana. Itken, koska se kasvaa koko ajan. Itken maailman pahuutta ja Suomen talouden huonoa tilannetta. Itken sitä, että pystynkö elättämään lapseni ja itken sitä, että onko meillä koskaan rahaa tehdä toista lasta. Itken kaikkien niiden lasten puolesta, joiden äidit ovat heitä satuttaneet. Itkisin varmaan hyttysenkin puolesta, jos sellainen tulisi vastaan.
Melkoisessa tunnevuoristoradassa tässä on viime päivinä tullut muutenkin oltua. Jotenkin kuvittelin etukäteen, että tekemäni päätökset ovat hyviä ja
pitäviä. Ja että olen järkevä ihminen. Jotenkin nämä vauvaan liittyvät asiat,
neidin ollessa kokonaiset seitsemän päivää vanha, ovat olleetkin tunnepitoisempia
kuin olisin ikinä osannut odottaa.
Synnytys ensimmäisenä. Se ei lähtenyt käyntiin. Ei sitten
millään. Olin pitänyt itseäni kovana ja sisukkaana ja kipua kestävänä. Mutta
kun 13 tuntia käynnistystä oli takana ja useiden supistusten välissä ei taukoa
ollenkaan niin jotenkin sitä alkoi herkistyä. Itkin miehelleni etten enää
jaksa, mutta kätilölle asian tunnustamisessa menikin sitten hetki kauemmin.
Eikä asiaa auttanut se, ettei epiduraali toiminut kunnolla. Lopulta vauva tuli
sitten sektiolla ulos, synnytyksen etenemättömyyden ja äidin väsymyksen vuoksi.
Enemmän kai sitten kuitenkin ensimmäisen kun jälkimmäisen vuoksi. Mutta
jotenkin näin jälkikäteen ajateltuna, harmittaa todella paljon etten sitten
päätynyt synnyttämään lastani alakautta. Ihan kuin se tekisi minusta jotenkin
huonomman äidin. Ei tee. Traumoja ei kyllä synnytyksestä jäänyt ja itse asiassa
olisin valmis samaan koska vain uudelleen. Että kai se jotain kertoo.
Imetys on toinen asia josta olen yllättynyt. Yllättynyt
omasta tavastani reagoida asiaan. Olinhan päättänyt jo kauan aikaa sitten etten
imetä. Vauvan parhaaksi siis. Ehdin imettämään kaksi vuorokautta kunnes kätilö
hokasi ettei minun pitänyt imettää. Oli aika härdelli kun olin kuitenkin koko
ajan kaikille sanonut etten imetä ja sitten minulle sanottiin että voin aivan
hyvin imettää pari päivää ja sitten vasta ottaa estolääkityksen. Vasta
kokeneempi kätilö osasi sanoa, ettei se niin toimi. Onneksi maito ei ollut
vielä noussut. Mutta nyt suren sitä kun näen että lapsellani on kova
imemisvimma ja me vain tungemme tuttia suuhun.
Kolmas asia on perhepeti. Vauva on nukkunut nyt kuusi yötä
vieressäni. Kainalossani. Rintani päällä. Vieressäni. Enkä haluaisi laittaa sitä omaan sänkyynsä. En
ilmeisesti ole tarpeeksi väsynyt siihen. Mutta olen periaatteessa perhepetiä
vastaan ja nyt vielä luin jostain että kokonaan pulloruokittujen vauvojen
paikka ei ole perhepedissä. Vauva on toki nukkunut nuo yöt ihan hyvin ja pitää
kyllä nyt myöntää että tarve pitää vauva kainalossa on täysin itsekäs. Haluaisin
vain tuoksutella sitä vauvaa koko yön. Ja kuinka onnellinen tuhina siitä kuuluukaan kun se saa nukahtaa rinnan päälle äidin sydäntä kuunnellen. Ja äiti valvoo ja kuuntelee, että toinen hengittää koko ajan.
Laittaisin kuvan maailman söpöimmästä rutusta kaikkien nähtäville, mutta mieheni toiveesta en sitä tee. Kuvia ei ole luvassa, ei edes sellaisia mistä ei näy naama. Harmi, kun se on vaan niin söpö.
