Liikaa omaa aikaa.

Mietin usein ennen raskauttani, että jos lasta ei kohta ala kuulumaan, onko mahdollista tulla liian itsekkääksi lapselle? Olenko kohta liian vanha ja pitkään elänyt saamaan lapsen ilman että koen menettäneeni kaiken? Kaiken vapauteni, oman tilani, oman rauhani? Samalla kuitenkin pelkäsin,
että jos lasta ei tule, niin elämäni jää tyhjäksi. Tai ainakin kokisin sen jääneen tyhjäksi.

No, tässä sitä nyt sitten ollaan. Huonosti nukkuvan 4,5 kk vanhan vauvan kanssa.
Vauvan, jonka itku tuntuu kovemmalta ja raastavammalta kuin mikään ikinä. Vauvan, joka
tykkää narista. Ja hymyillä. Ja jokeltaa.

Ja mitenkä se hento jokellus voi olla maailman paras asia kun samasta lähteestä
tuleva narina saa repimään hiukset päästä ja hakkaamaan päätä seinään? Siis omaa päätä.
Ja noin vertauskuvainnollisesti.

Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät kuin usvassa. Oli liikaa tekemistä ja liian vähän
mahdollisuuksia tehdä mitään. Mitään muuta siis kuin istua vauva sylissä sohvalla.
Heti kun yritin laittaa sen sänkyyn tai sitteriin, alkoi huuto. Ja uskokaa, minä yritin.
En olisi koskaan uskonut löytäväni itseni tilanteesta jossa olen ahdistunut siitä
etten pysty siivoamaan.

Minä, joka vihaan siivoamista yli kaiken.

Mutta minulla on ollut uskomaton onni saada lapsi sekä omistaa äiti, joka on jättäytynyt
työelämästä sivuun jo muutama vuosi sitten. Ja joka on hulluna lapseeni. Äitini, joka joskus
sanoi minulle, että ei lapsia ole pakko tehdä. Ja minun varsinkaan. Että elämä on ihan hyvää ilman
lapsia. Nyt tämä äitini on meillä niin paljon, että harkitsemme hänelle oman huoneen rakentamista.
Noin kuvaannollisesti. Oikeasti ehkä voisimme ostaa hänelle jonkun rämän asuntovaunun ja laittaa
sen pitkän pihamme perälle.

Ja kyllähän minä ymmärrän miksi äitini on niin hullaantunut lapseeni. En minäkään
halua olla siitä erossa, paitsi aina välillä. Tai siis, parasta olisi jos joku hoitaisi sitä kun se
on pahalla päälläja minä voisin sitten vain kuoria kermat päältä. Vaikka on siinä raivoavan vauvan
tyynnyttelyssä jotain sydämen sulattavaa.

Niin mikä tässä sitten mättää? Äitini on valmis hoitamaan lastani useita kertoja viikossa, yön yli
ja päivän päälle, jos vain tarvetta on. Lisäksi lapsen isä valvoo lapsen kanssa viikonloput ja auttaa
hoidossa iltaisin.

Tosin en tiedä miksi sanotaan, että se on hienoa kun mies AUTTAA lapsen hoidossa, vaikka
jotenkin näkisin sen niin, että jos se lapsi on ollut yhteinen toive, niin toinen vanhempi ei auta toista.
Ei, vaan molemmat vanhemmat OSALLISTUVAT lapsen hoitoon. Toki ymmärrän poikkeuksen,
jos mies on perheen elättäjä, mutta meillä se ei nyt vaan  mene niin. Olen opiskellut liian pitkään
ollakseni kotiäiti. Tai päävastuullinen lapsenhoitaja.

Kaiken kaikkiaan saan enemmän apua kuin olisin ikinä uskonut tarvitsevani. Käytännössä
pääsen ihan mihin vain haluan mennä. Ja saan nukkuakin kohtuuttoman monta yötä rauhassa
kun verrataan moneen muuhun äitiin. Silti olen aivan poikki, puhki, loppu. Kaipaan aikaa,
jolloin sain vain olla. Sain tehdä omia juttujani kun siltä tuntui. Toki viime vuosina älytön
työmäärä on häirinnyt vapaa-aikaa huomattavassa määrin. Sekä eräs hullu aamuvirkku koira.

Mutta ongelma on siinä, että kehtaanko valittaa? Kehtaanko olla väsynyt?
Olinko sitten kuitenkin liian vanha tai liian vähän äidillinen hankkimaan lapsia?
Miksi joka päivä kaipaan omaa aikaa vaikka samalla saisin sitä niin paljon kuin haluan?
Suurin ongelma taitaa kuitenkin olla se, että sitten kun saan sitä omaa aikaa,
miksi haluan vain kotiin lapsen luokse?