Kotiäitiyden ehdoton hyvyys

Aina kun julkisuudessa keskustellaan kotiäitiydestä, joukko vihaisia kotiäitejä älähtää. Useimmiten älähdetään siitä, että lapsen tulisi saada kasvaa kotona äidin (tai joskus isän) kasvatettavana vähintäänkin kolmevuotiaaksi jotta lapselle voidaan turvata hyvä tulevaisuus. Kotiäitien mielestä toki mieluummin äidin, koska äidin rakkaus on parasta lapselle. Tämä, kuten myös mahdollisimman pitkään jatkunut imettäminen ovat kuulemma ainoa keino turvata lapsen kasvaminen tasapainoiseksi, ei-syrjäytyneeksi aikuiseksi.

Rohkenen olla asiasta eri mieltä. En kiellä sitä etteikö pitkä kotihoito imetyksineen olisi lapselle hyväksi mutta sehän riippuu siitä kuka ja millä tavalla lasta kotona hoitaa. Ja on täysin mahdotonta päättää kuka on tarpeeksi hyvä ja pätevä hoitamaan lastaan kotona ja kuka ei. Varmaa on kuitenkin se, että kaikkien kotiäitien ei tulisi olla kotiäitejä. Joissakin tapauksissa lapselle olisi parempi olla tarhassa tai perhepäivähoidossa. 

Rajattomassa kotiäitiydessä huolestuttavaa on se, että on olemassa useita kasvatukseen liittyviä muotivillityksiä joiden mukaan kulloinkin lapsia kasvatetaan. On linjauksia, joiden mukaan lapsi ei saa kokea minkäänlaisia negatiivisia tunteita, linjauksia jossa lapselle ei sanota koskaan ei, linjauksia jossa lasta pidetään iholla 24 h/vrk ja niin edelleen. Tulevaisuudelle jää näytettäväksi sitten se mitä näistä lapsista tulee.

Pahimmillaan kotivanhempi voi tukahduttaa lapsensa rakkaudella ja sulkemalla tämän yhteisön ulkopuolelle. Lapselta voi puuttua rajat eikä häntä opeteta kunnioittamaan muita tai kestämään pettymyksiä. Lisäksi kotona oleva vanhempi voi ahdistua kotona olemiseen tai siihen ettei toinen osapuoli tee muuta kuin käy töissä ja näin kotivanhempi on jatkuvasti ahdistunut ja vihainen, minkä lapsi ikävä kyllä vaistoaa. Keskustelupalstat ovat täynnä näitä tervepäisiä, henkisesti vakaita kotiäitejä (esim. vauva.fi). Kirjoituksia lukiessa vain tekee mieli soittaa lastensuojeluviranomaiselle mutta palstojen anonymiteetti estää sen.

En usko, että se kuinka pitkään lasta hoidetaan kotona tai kuinka pitkään häntä imetetään vaikuttaa lopulta kovinkaan paljon siihen millainen aikuinen hänestä tulee. Siihen vaikuttaa se, minkälainen koti ja perhe hänellä on muuten, miten hänet kasvatetaan, sosiaalistetaan ja opetetaan kohtelemaan muita ihmisiä.  Meissä vanhemmissa on pariskuntia joista kumpikaan ei voi taloudellisista syistä jäädä kotiin hoitamaan lastaan kolmeksi vuodeksi. Kaikki äidit eivät pysty imettämään alkuunkaan fysiologisista syistä. Tuleeko näiden vanhempien lapsista automaattisesti huonoja aikuisia? Tuskin. Vaikka molemmat vanhemmat ovat töissä heti 9 kuukauden jälkeen eikä äiti ole pystynyt lastaan imettämään päivääkään, voi silti rakastava ja terve kasvuympäristö tuottaa lopputuloksena ns. paremman aikuisen kuin mitä pitkään jatkuneen kotihoidon ja imettämisen lopputuloksena tavataan.

En siis tuomitse kumpaakaan tapaa. Jokainen perhe tekee omat valintansa mutta kaikkien niiden takana tulisi kuitenkin olla vilpitön halu lapsen parhaasta, ei aikuisen omastatunnosta tai sen puhtaana pitämisestä tai kilpavarustelusta siitä kuka on paras vanhempi. En usko, että tulevaisuudessa äitejä pakotetaan palaamaan työelämään mutta onko se väärin että siihen rohkaistaan?  Enkä tiedä kumpi tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi. Kouluttaa korkeakoulussa kotiäitejä vai maksaa lasten päivähoito? Ja jos vedotaan siihen, että työssäkäyvien vanhempien lapset tulevat yhteiskunnalle tulevaisuudessa kalliimmiksi kuin kotona äidin kanssa kasvaneet, niin toivoisin siihen myös jotain todellista todistetta. Itse kun olen kasvanut kahden työssäkäyvän vanhemman kasvattamana enkä ole päivääkään ollut työttömänä. Opiskeluaikana en nostanut edes kaikkia opintotukia koska kävin töissä. Kotonani minut kun on opetettu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole psyykkisiä sairauksia ja pyrin työssäni ja vapaa-ajallani auttamaan muita ihmisiä.

Synnytys lähestyy ja äitiyden moninaiset puolet mietityttävät. Koen kuitenkin olevani valmis äidiksi, valmiimpi en voisi enää olla. En pelkää lapsen kanssa olemista mutta tällä hetkellä synnytys kieltämättä pyörii mielessä kellon ympäri. Asiaa ei auta se, että kouluaikana olin synnytysosastolla kaksi viikkoa. Neljästä seuraamastani kätilöstä yksi oli sympaattinen ja mukava potilailleen. Muut olivat suoraan sanottuna ahdistuneita ämmiä. Että tervemenoa synnyttämään...

Lisäksi tätä kotiäitiyshurskastelua ylläpitäessä tulisi muistaa että kaikilla meillä ei ole mahdollisuuksia olla näitä läheisyysvanhempia mutta voimme silti rakastaa lastamme ihan yhtä paljon kuin muutkin ja pitää hänet onnellisena ja kasvattaa hänestä tasapainoisen aikuisen.  Jokainen perhe toimikoon kuten katsovat parhaaksi mutta jättäkää tuomitseminen niille joille se kuuluu.