Ajatuksia loppuraskaudesta

Raskausviikot ovat edenneet viikolle 36. Äitiysvapaatakin on takana jo melkein kaksi viikkoa. En suostu käyttämään sanaa äitiysloma, koska mielestäni tässä ei ole kyseessä mikään loma. Sairauslomani kuitenkin on siis vaihtunut äitiysvapaaksi. Mitään muutosta voinnissa en kuitenkaan havainnut. Pahoinvointia on edelleen, väsyttää ja selkä oireilee reuman puolesta ajoittain.

Viime viikonloppuna me muutettiin tavaramme naapurikuntaan tulevaan taloomme. Talo ei ole vielä asumisvalmis mutta koska saimme kerrostaloasuntomme myytyä ripeästi kohtuuhintaan niin olemme nyt sitten nelisen viikkoa kodittomia. Ja juuri sopivasti laskettuna aikana (tai siis sen lähettyvillä) talon pitäisi olla muuttovalmis. Tavaroiden muuttoa edelsi neljän viikon pakkaaminen joka oli rasittavampaa kuin ikinä aiemmin. Ensinnäkin se piti tehdä pienissä osissa koska pahoinvointi alkoi aina kun olin jaloillani yli 15 minuuttia. Toisekseen kaikki piti pakata periaatteella ”en tiedä koska nähdään seuraavan kerran” kun tuo muuttopäivä on kuitenkin vähän kyseenalainen vauvan lasketunajan ja rakentamisen vuoksi. Nyt kuitenkin asustellaan vähillä mahdollisilla tavaroilla vielä tämä viikko kerrostalossa. Patja on lattialla sänkynä eikä meillä ole enää pöytiä tai tuoleja. Voin kertoa että yöpissalle menemiset ovat olleet vähän hankalia.

Muuten ollaan nautittu kotielämästä tuon vuodenikäisen berninpennun kanssa, joka kyllä tuo iloa elämään. Paitsi silloin kun se tulee aamulenkiltä kotiin. Neidillä on tapana juosta koko asunto ympäri matot rullaten. Sitten se hyppää sänkyyn/patjalle/sohvalle, missä ikinä emäntä onkin, ja sitten heti alas. Energiaa riittää. Mutta aika mahtavaa on omistaa koira jolla on elämäniloa ja rakkautta enemmän kuin tarpeeksi.

Mahassa asusteleva neiti oli vielä reilu viikko sitten poikittain tai perätilassa, vähän ilmeisesti tomeran tytön fiiliksestä riippuen. Poikittainen asento puolestaan johti siihen että yli 5 minuutin kävely aiheutti suunnattoman alavatsakivun. Nyt pikkutyttö oli sitten päättänyt kääntyä (omien tuntemusteni perusteella kääntöyritystä edeltävänä yönä) raivotarjontaan joka todettiin sitten sairaalan äitiyspolilla. Olin siis saanut lähetteen synnytyksen suunnitteluun sekä tuon poikkitilan että reumani takia.

Olen miettinyt melko paljon synnytystä ja selkääni. Selkärankareumaatikot ovat synnyttäneet alakautta ilman ongelmia mutta ehkä se nyt vain uutena asiana tuntui melko hurjalta lähteä punkemaan jotakin alakautta kun pelkkä makaaminen tai kyljelle kääntyminen on välillä aivan suunnatonta tuskaa. Eniten kuitenkin pelkäsin sitä, että kätilöt eivät ottaisi minua tosissaan jos kertoisin heille että selkääni sattuu vaan laittaisivat sen vain ”normaalin” synnytyksen piikkiin. Tätä pelkoani sitten käytiin äitiyspolilla läpi ja sain papereihin merkinnän että epiduraali tulee laittaa mahdollisimman aikaisin, myös siitä syystä että reuma voi vaikuttaa sen laittoon ja laiton onnistumiseen. Selkänikamieni luutumisestahan ei ole tietoa mutta ainakin se raskausaikana tuleva lannerangan kaarevuuden lisääntyminen on jäänyt minulta väliin. Nyt on melko hyvä mieli lähteä synnyttämään kun sieltä sairaalan papereista löytyy ihan oikea merkintä peloistani ja huolenaiheistani. Jää sitten nähtäväksi miten se toteutuu käytännössä.

Yhtenä vaihtoehtona olisi tietysti ollut sektio. Tiedän, että ilmassa on mielipiteitä joiden mukaan ainoa oikea tapa synnyttää on alakautta. Itselleni kuitenkaan synnytystavalla ei ole merkitystä, tärkeintä on syntyvän lapsen hyvinvointi ja se, ettei äiti menisi niin rikki synnytyksessä ettei voisi huolehtia vauvastaan täysillä alusta lähtien. Tästä syystä totesin, että synnytän mieluummin alakautta koska leikkauksesta toipuminen voisi jälleen pahentaa selkäkipuja ja lisätä jäykkyyttä. Ja nyt kun masukki oli vielä kääntynyt niin mitään pakottavaa tarvetta ei sektiolle ainakaan tällä hetkellä ole.

Nyt on jo niin paljon tekstiä, että täytyy jatkaa myöhemmin lisää.