Turvotusta

Vaikka kovasti neuvolassa sanovat etten ole yhtään turvoksissa niin vihkisormus ei mahdu enää sormeen. Se oli kyllä alkujaankin naftin kokoinen kun kihlasormus on taas löysän puoleinen. Vihkisormuksen piti sitten pitää kihlapuoli paikoillaan. Ja kyllä, kihlasormusta on pienennettykin.

Muuttopuuhia

Kuten jo muistaakseni aiemmin kerroin, ostimme alkuvuodesta omakotitalon lähikunnasta. Talo on uudisrakennus ja ostovaiheessa sovimme, että muutamme sinne viimeistään kesäkuussa. Riippuen oman kerrostaloasuntomme myynnistä. No, vastoin kaikkia realiteetteja, saimme asuntomessuilta myytyä samantien ja kohtuu hintaan. Seurauksena toki se, että nyt olemme kodittomia. Mikä aluksi hieman ahdisti koska nyt raskausviikkoa on 37+1.

Meillä on kyllä hyvä tukiverkosto ja tilapäisasumista olisi varmaan järjestynyt mutta koska meidän bernineiti on vuoden ikäisenä karvanlähtövaiheessa oleva yltiösosiaalinen tapaus, niin emme kehdanneet tunkea kenenkään nurkkiin. Eikä koiran laitto hoitoonkaan ollut vaihtoehto koska eihän me nyt meidän karvavauvasta haluttu olla erossa!

Suuri osa tavaroistamme on viety tulevalle talolle, osa huonekaluista on varastossa ja nyt me itse muutimme minun kesämökille, jonka omistan yhdessä sisarusteni, isäni ja äitipuoleni kanssa. Meillä on veljeni kanssa täällä talviasuttava, kaikilla mukavuuksilla oleva mökki. Isä perheineen on sitten toisessa mökissä. Ainoa miinus täällä asumiseen on se että miehen työmatka on nyt 45 min suuntaansa. Ja mä en nyt sit enää päivisin liiku mihinkään. Paitsi neuvolaan ja niissäkin reissussa on varmasti tekeminen...

Kevätkengät

Jotenkintuosta kuvasta on vaikea uskoa että vauvan kengät ovat vastasyntyneelle ja äidin jalka on kokoa 38.

Viime viikkojen mammavapaatouhuja

Miehelle ostin joskus sellaisen kommandoisän selviytymiskirjan vai olisiko miehen sisko ostanut.. joka tapauksessa miehellä on monta kirjaa vauvanhoidosta (miehille). Yhdessä sanottiin, että tuttipulloja pitää olla kahdeksan. Meillä on nyt viisi. Katsotaan riittävätkö. Vauva syö siis pullosta alusta alkaen. Päätökseen vaikutti moni asia joista kerron sitten myöhemmin lisää.

Pahoinvointi on jonkin verran helpottanut mutta nyt olen huomannut että voin olla päivän aikana seitsemänkin tuntia helposti syömättä. Pahoinvointi on siis hävittänyt näläntunteen... saa nähdä miten käy kun masukki poistuu mahaa painamasta. 

Olen kova kotimaisen työn kannattaja. Tästä syystä olikin suuri ilo löytää Prismasta kotimaisia vauvanvaatteita ja vielä kohtuu hintaan. Meidän perheeseen ei tule POP:ia, VilleVallaa eikä H&M:ää. Eikä Ikeaa. 

Taidetaan olla viikolla 35 ja jotain. Viime viikkoina painoa oli tullut 39g/vko äidille ja vauvalle sitten senkin edestä. Onneksi neiti pitää puolensa :)

Blogeista

Olen kovasti yrittänyt etsiä mielenkiintoisia blogeja. En ole siinä onnistunut. Tuntuu, että monen kotiäidin blogit ovat sellaisia joissa vain esitellään lastenvaatteita ja mainostetaan alennusmyyntejä. Eikö äitiys oikeasti ole muuta kuin vaatteita? En myöskään ymmärrä sitä että julkiseen blogiin laitetaan omasta lapsesta satoja kuvia. Naamasta ja lapsesta vaikka alushoususillaan. Ne kuvat kun jäävät sinne nettimaailmaan loppuelämäksi. Myös siis lapsen loppuelämäksi. Lisäksi olen löytänyt muutaman blogin, jossa lähinnä myydään omia käytettyjä tavaroita. Muotiblogit sinänsä ovat ihan ok, mutta suurin osa muotibloggaajista on liian mainstreamia että jaksaisin heistä innostua. Sitten seuraavaksi onkin se toinen ääripää…

Ehkä tämä oma blogi on ollut omalla tavallaan alusta alkaen niin haastava kun koin että sen pitäisi mennä johonkin tiettyyn kategoriaan. Ja oikeastaan halusin pitää blogia sen vuoksi, että elämässä on menossa kaikenlaista eikä niitä ajatuksia halua purkaa vain Facebookkiin. Eikä kavereillekaan huvita kertoa nukkekodin rakentamisesta määräänsä enempää.  En tiedä haluanko että tästä blogista tulisi ikinä kovinkaan julkista eli sellaista jolla on tuhansia lukijoita. Mutta pidän sen julkisena koska jos se olisi salainen, ei se olisi muuta kuin päiväkirja itselle. Kun se on julkinen, niin asioita tulee mietittyä hieman eri tavalla. Koen myös omaavani paljon mielipiteitä joita haluan jakaa muille. Ei sillä että ne olisivat oikeita vaan sillä että olisi kiva joskus tietää ajatteleeko joku muu samalla tavalla. Tässä nykymaailmassa kun ei oikein uskalleta enää olla erilaisia tai heti leimataan negatiiviseksi. Ja siis erilaisia sillä että ei olla enää erilaisia. Kun se mikä oli erilaista 10 vuotta sitten ei ole enää yhtään niin erilaista. 

En tiedä pitäisikö minun yhdistää tämä blogi toiseen pitämääni blogiin, johon siis päivittelen asukokonaisuuksia ja ”kauneudenhoitojuttujani”.  En ole mikään muotibloggaaja enkä välitä muodista juurikaan. Ennemminkin koen olevani tyylibloggaaja, eli haluan kuvata omaa tyyliäni pukeutua. Ja ikääni nähden tiedän että tyylini on hieman poikkeva. En halua näyttää ikäistäni nuoremmalta enkä myöskään halua pukeutua jakkupukuihin tai muuhun vastaavaan, mihin monet lääkärit tuntuvat sortuvan viimeistään muutaman vuoden valmistumisensa jälkeen. Haluan pitää yllä sitä tyyliä joka kuvaa omaa elämääni ja minua itsenäni. Eli mukavuutta, vapautta ja luonnollisuutta. Ja luonnollisuudella en tarkoita mitään kasvivärjättyjä hippivaatteita vaan sitä että olen oma itseni. Käytän siis vain vaatteita joissa minun on mukava olla.

En halua siis olla muotibloggaaja, en poliittinen bloggaaja, en kotiäitibloggaaja enkä varsinkaan koko elämäni jakava bloggaaja. Ehkäpä julistan itseni nyt ruuhavuosien tyylibloggaajaksi enkä todellakaan ota enää paineita siitä onko blogini sen enempää kuin itseäni viihdyttävä. Ja jos joku tätä blogia joskus sattuu lukemaan ja tietää vastaavan tyylisiä tai muun tyylisiä tutustumisen arvoisia blogeja niin kertokaa ihmeessä. 

Ajatuksia loppuraskaudesta

Raskausviikot ovat edenneet viikolle 36. Äitiysvapaatakin on takana jo melkein kaksi viikkoa. En suostu käyttämään sanaa äitiysloma, koska mielestäni tässä ei ole kyseessä mikään loma. Sairauslomani kuitenkin on siis vaihtunut äitiysvapaaksi. Mitään muutosta voinnissa en kuitenkaan havainnut. Pahoinvointia on edelleen, väsyttää ja selkä oireilee reuman puolesta ajoittain.

Viime viikonloppuna me muutettiin tavaramme naapurikuntaan tulevaan taloomme. Talo ei ole vielä asumisvalmis mutta koska saimme kerrostaloasuntomme myytyä ripeästi kohtuuhintaan niin olemme nyt sitten nelisen viikkoa kodittomia. Ja juuri sopivasti laskettuna aikana (tai siis sen lähettyvillä) talon pitäisi olla muuttovalmis. Tavaroiden muuttoa edelsi neljän viikon pakkaaminen joka oli rasittavampaa kuin ikinä aiemmin. Ensinnäkin se piti tehdä pienissä osissa koska pahoinvointi alkoi aina kun olin jaloillani yli 15 minuuttia. Toisekseen kaikki piti pakata periaatteella ”en tiedä koska nähdään seuraavan kerran” kun tuo muuttopäivä on kuitenkin vähän kyseenalainen vauvan lasketunajan ja rakentamisen vuoksi. Nyt kuitenkin asustellaan vähillä mahdollisilla tavaroilla vielä tämä viikko kerrostalossa. Patja on lattialla sänkynä eikä meillä ole enää pöytiä tai tuoleja. Voin kertoa että yöpissalle menemiset ovat olleet vähän hankalia.

Muuten ollaan nautittu kotielämästä tuon vuodenikäisen berninpennun kanssa, joka kyllä tuo iloa elämään. Paitsi silloin kun se tulee aamulenkiltä kotiin. Neidillä on tapana juosta koko asunto ympäri matot rullaten. Sitten se hyppää sänkyyn/patjalle/sohvalle, missä ikinä emäntä onkin, ja sitten heti alas. Energiaa riittää. Mutta aika mahtavaa on omistaa koira jolla on elämäniloa ja rakkautta enemmän kuin tarpeeksi.

Mahassa asusteleva neiti oli vielä reilu viikko sitten poikittain tai perätilassa, vähän ilmeisesti tomeran tytön fiiliksestä riippuen. Poikittainen asento puolestaan johti siihen että yli 5 minuutin kävely aiheutti suunnattoman alavatsakivun. Nyt pikkutyttö oli sitten päättänyt kääntyä (omien tuntemusteni perusteella kääntöyritystä edeltävänä yönä) raivotarjontaan joka todettiin sitten sairaalan äitiyspolilla. Olin siis saanut lähetteen synnytyksen suunnitteluun sekä tuon poikkitilan että reumani takia.

Olen miettinyt melko paljon synnytystä ja selkääni. Selkärankareumaatikot ovat synnyttäneet alakautta ilman ongelmia mutta ehkä se nyt vain uutena asiana tuntui melko hurjalta lähteä punkemaan jotakin alakautta kun pelkkä makaaminen tai kyljelle kääntyminen on välillä aivan suunnatonta tuskaa. Eniten kuitenkin pelkäsin sitä, että kätilöt eivät ottaisi minua tosissaan jos kertoisin heille että selkääni sattuu vaan laittaisivat sen vain ”normaalin” synnytyksen piikkiin. Tätä pelkoani sitten käytiin äitiyspolilla läpi ja sain papereihin merkinnän että epiduraali tulee laittaa mahdollisimman aikaisin, myös siitä syystä että reuma voi vaikuttaa sen laittoon ja laiton onnistumiseen. Selkänikamieni luutumisestahan ei ole tietoa mutta ainakin se raskausaikana tuleva lannerangan kaarevuuden lisääntyminen on jäänyt minulta väliin. Nyt on melko hyvä mieli lähteä synnyttämään kun sieltä sairaalan papereista löytyy ihan oikea merkintä peloistani ja huolenaiheistani. Jää sitten nähtäväksi miten se toteutuu käytännössä.

Yhtenä vaihtoehtona olisi tietysti ollut sektio. Tiedän, että ilmassa on mielipiteitä joiden mukaan ainoa oikea tapa synnyttää on alakautta. Itselleni kuitenkaan synnytystavalla ei ole merkitystä, tärkeintä on syntyvän lapsen hyvinvointi ja se, ettei äiti menisi niin rikki synnytyksessä ettei voisi huolehtia vauvastaan täysillä alusta lähtien. Tästä syystä totesin, että synnytän mieluummin alakautta koska leikkauksesta toipuminen voisi jälleen pahentaa selkäkipuja ja lisätä jäykkyyttä. Ja nyt kun masukki oli vielä kääntynyt niin mitään pakottavaa tarvetta ei sektiolle ainakaan tällä hetkellä ole.

Nyt on jo niin paljon tekstiä, että täytyy jatkaa myöhemmin lisää. 

Kotiäitiyden ehdoton hyvyys

Aina kun julkisuudessa keskustellaan kotiäitiydestä, joukko vihaisia kotiäitejä älähtää. Useimmiten älähdetään siitä, että lapsen tulisi saada kasvaa kotona äidin (tai joskus isän) kasvatettavana vähintäänkin kolmevuotiaaksi jotta lapselle voidaan turvata hyvä tulevaisuus. Kotiäitien mielestä toki mieluummin äidin, koska äidin rakkaus on parasta lapselle. Tämä, kuten myös mahdollisimman pitkään jatkunut imettäminen ovat kuulemma ainoa keino turvata lapsen kasvaminen tasapainoiseksi, ei-syrjäytyneeksi aikuiseksi.

Rohkenen olla asiasta eri mieltä. En kiellä sitä etteikö pitkä kotihoito imetyksineen olisi lapselle hyväksi mutta sehän riippuu siitä kuka ja millä tavalla lasta kotona hoitaa. Ja on täysin mahdotonta päättää kuka on tarpeeksi hyvä ja pätevä hoitamaan lastaan kotona ja kuka ei. Varmaa on kuitenkin se, että kaikkien kotiäitien ei tulisi olla kotiäitejä. Joissakin tapauksissa lapselle olisi parempi olla tarhassa tai perhepäivähoidossa. 

Rajattomassa kotiäitiydessä huolestuttavaa on se, että on olemassa useita kasvatukseen liittyviä muotivillityksiä joiden mukaan kulloinkin lapsia kasvatetaan. On linjauksia, joiden mukaan lapsi ei saa kokea minkäänlaisia negatiivisia tunteita, linjauksia jossa lapselle ei sanota koskaan ei, linjauksia jossa lasta pidetään iholla 24 h/vrk ja niin edelleen. Tulevaisuudelle jää näytettäväksi sitten se mitä näistä lapsista tulee.

Pahimmillaan kotivanhempi voi tukahduttaa lapsensa rakkaudella ja sulkemalla tämän yhteisön ulkopuolelle. Lapselta voi puuttua rajat eikä häntä opeteta kunnioittamaan muita tai kestämään pettymyksiä. Lisäksi kotona oleva vanhempi voi ahdistua kotona olemiseen tai siihen ettei toinen osapuoli tee muuta kuin käy töissä ja näin kotivanhempi on jatkuvasti ahdistunut ja vihainen, minkä lapsi ikävä kyllä vaistoaa. Keskustelupalstat ovat täynnä näitä tervepäisiä, henkisesti vakaita kotiäitejä (esim. vauva.fi). Kirjoituksia lukiessa vain tekee mieli soittaa lastensuojeluviranomaiselle mutta palstojen anonymiteetti estää sen.

En usko, että se kuinka pitkään lasta hoidetaan kotona tai kuinka pitkään häntä imetetään vaikuttaa lopulta kovinkaan paljon siihen millainen aikuinen hänestä tulee. Siihen vaikuttaa se, minkälainen koti ja perhe hänellä on muuten, miten hänet kasvatetaan, sosiaalistetaan ja opetetaan kohtelemaan muita ihmisiä.  Meissä vanhemmissa on pariskuntia joista kumpikaan ei voi taloudellisista syistä jäädä kotiin hoitamaan lastaan kolmeksi vuodeksi. Kaikki äidit eivät pysty imettämään alkuunkaan fysiologisista syistä. Tuleeko näiden vanhempien lapsista automaattisesti huonoja aikuisia? Tuskin. Vaikka molemmat vanhemmat ovat töissä heti 9 kuukauden jälkeen eikä äiti ole pystynyt lastaan imettämään päivääkään, voi silti rakastava ja terve kasvuympäristö tuottaa lopputuloksena ns. paremman aikuisen kuin mitä pitkään jatkuneen kotihoidon ja imettämisen lopputuloksena tavataan.

En siis tuomitse kumpaakaan tapaa. Jokainen perhe tekee omat valintansa mutta kaikkien niiden takana tulisi kuitenkin olla vilpitön halu lapsen parhaasta, ei aikuisen omastatunnosta tai sen puhtaana pitämisestä tai kilpavarustelusta siitä kuka on paras vanhempi. En usko, että tulevaisuudessa äitejä pakotetaan palaamaan työelämään mutta onko se väärin että siihen rohkaistaan?  Enkä tiedä kumpi tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi. Kouluttaa korkeakoulussa kotiäitejä vai maksaa lasten päivähoito? Ja jos vedotaan siihen, että työssäkäyvien vanhempien lapset tulevat yhteiskunnalle tulevaisuudessa kalliimmiksi kuin kotona äidin kanssa kasvaneet, niin toivoisin siihen myös jotain todellista todistetta. Itse kun olen kasvanut kahden työssäkäyvän vanhemman kasvattamana enkä ole päivääkään ollut työttömänä. Opiskeluaikana en nostanut edes kaikkia opintotukia koska kävin töissä. Kotonani minut kun on opetettu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole psyykkisiä sairauksia ja pyrin työssäni ja vapaa-ajallani auttamaan muita ihmisiä.

Synnytys lähestyy ja äitiyden moninaiset puolet mietityttävät. Koen kuitenkin olevani valmis äidiksi, valmiimpi en voisi enää olla. En pelkää lapsen kanssa olemista mutta tällä hetkellä synnytys kieltämättä pyörii mielessä kellon ympäri. Asiaa ei auta se, että kouluaikana olin synnytysosastolla kaksi viikkoa. Neljästä seuraamastani kätilöstä yksi oli sympaattinen ja mukava potilailleen. Muut olivat suoraan sanottuna ahdistuneita ämmiä. Että tervemenoa synnyttämään...

Lisäksi tätä kotiäitiyshurskastelua ylläpitäessä tulisi muistaa että kaikilla meillä ei ole mahdollisuuksia olla näitä läheisyysvanhempia mutta voimme silti rakastaa lastamme ihan yhtä paljon kuin muutkin ja pitää hänet onnellisena ja kasvattaa hänestä tasapainoisen aikuisen.  Jokainen perhe toimikoon kuten katsovat parhaaksi mutta jättäkää tuomitseminen niille joille se kuuluu. 

Loppuajan riemua

Aika on lähtenyt menemään eteenpäin oikein vauhdilla. Aluksi pelotti että miten jaksan olla kaksi kuukautta kotona ennen äitiyslomaa mutta nyt tuntuu kuin aika olisi loppunut kesken. Olen levännyt ja yrittänyt urheilla sen mitä pystyn että sitten se H-hetki menisi edes jotenkin hyvin. Edessä on vielä synnytyksen suunnittelukäynti sairaalaan, sekä reuman että vauvan asennon takia. Viimeksi vauva kun oli poikittain... siitä asennosta en kyllä suosittelisi alatiesynnytystä kenellekään.

Enemmän kuitenkin pelottaa miten reuman kanssa käy. Olisi kiva jos olisi kristallipallo joka kertoisi miten selkä asiaan suhtautuu ja kuinka kipeätä se tekee. Selälle siis. Kun nyt jo on ollut öitä jolloin olen huutanut ääneen kun olen yrittänyt kääntää kylkeä ja illalla kun istuu tunnin sohvalla ja yrittää siitä nousta ylös niin ei saa selkää suoraksi koska se on niin jäykkä. Eniten tilanteessa pelottaa tietysti se että kipu tai voimattomuus pitkittää synnytystä ja vauvalle tapahtuu jotain.

Lisäksi olen miettinyt paljon synnytyksen jälkeistä aikaa. Kahden viikon päästä meistä tulee kodittomia koska omistusasuntomme myytiin eikä tuleva talomme ole vielä valmis. Toisaalta se ei ahdista koska meillä on tilapäisasuntona kesämökkimme kaikilla mukavuuksilla käytössä mutta toisaalta ahdistaahan se hieman. Vauvan hoito puolestaan ei pelota yhtään, vaikka kai senkin pitäisi. Ei myöskään yövalvominen koska olen ollut jo kohta 20 vuotta todella huono nukkuja. Ja lisäksi minulla on aivan mahtava puoliso jonka kanssa todennäköisesti tappelemme vauvan hoitovuoroista. Nimenomaan niin päin että molemmat haluavat hoitaa. Suuri kiitos siitä.

Lisäksi tietysti on imetysasia. Aluksi ajattelin katsoa asiaa sitten synnytyksen jälkeen mutta nyt olen päätymässä siihen että en imetä. Ainoa syy tähän on se, että haluan aloittaa uudelleen reumalääkkeeni, joita ilman olen ollut jo 1,5 vuotta. Haluan tulla takaisin siihen kuntoon, että voin hoitaa vauvaani ja pitää häntä sylissäni ja nostella häntä ja kantaa häntä. Ja tällä hetkellä en pystyisi tekemään näistä mitään etenkään jos joudun yöllä olemaan paljon jalkeilla. Varmasti vauvalle olisi parempi että häntä imetettäisiin mutta onneksi nykyään imettäminen ei ole mikään elinehto. Lisäksi vauva kiintyy myös isäänsä paremmin kun molemmat pystyvät hoitamaan syöttämisen tasavertaisesti. Olen siis pyrkinyt keskittymään ei-imettämisen hyviin puoliin sen sijaan että surkuttelisin että en voi ja pysty. Pitää elää sen mukaan mitä on.

Viikko 34+2 

Iltapalaa

Lisää kenkiä pikkuneidille sitten joskus käytettäväksi. Kenkähullu äiti, ei voi muuta sanoa puolustukseksi. Ja onhan nää niin söpöjä!