Paljon on tapahtunut sitten viime kerran. Mutta koska on aikaa kirjoittaa blogia niin se kertoo siitä että olen taas sairauslomalla. Nyt on viikko takana. Kun sain tämänkertaisen tuomion, itkin puoli tuntia autossa. Toiset meistä ovat onnessaan kun saavat jäädä sairauslomalle mutta itsestäni tuntuu siltä että jos en ole kykenevä töihin olen epäonnistunut ja huono työntekijä. Tottahan se on, etten ole kykenevä töihin jos kerran lääkäri on sitä mieltä etten ole kykenevä töihin mutta itselläni on sellainen olo, että minun pitäisi olla täysin vuodepotilaana ja kieriskellä tuskissani ennen kuin olen sairauslomakuntoinen.
Mutta tällä kertaa minulla oli hyvä syy kuunnella lääkäriä. Kivuliaan 10 kuukauden jälkeen ihme tapahtui ja olen raskaana. Olimme suunnitelleet jo hedelmöityshoitoihin menemistä vaikka emme olleet yrittäneet kovinkaan pitkään noin yleisen mielipiteen kannalta. Mutta perussairauteeni käyttämäni lääkkeet olivat olleet tauolla pidempään ja lääkkeettömyyden vuoksi olin käytännössä työkyvytön ja koko ajan kovissa kivuissa. Tästä syystä saimme yksityiseltä klinikalta suunnitelman ivf-hoidon aloittamisesta. Onneksi kävi myös ilmi ettei meissä kummassakaan ollut mitään varsinaista vikaa.
Kesälomakausi vaikutti kuitenkin siihen että hoidot suunniteltiin aloitettavaksi vasta syyskuussa. Sitten kuukausi ennen sovittua hoitojen aloittamista tein rutiinitarkastuksen ennen omaan lomareissuun lähtemistä ja yllättäen testi olikin positiivinen. Olisittepa nähneet mieheni ilmeen kun hän näki testin. Ja niitä tehtiin sen jälkeen vielä useampi kappale seuraavien viikkojen aikana.
Ensimmäisen testin jälkeen kaksi viikkoa meninkin sitten epäuskossa ja keskenmenoa odotellen. En ole siis koskaan aikaisemmin ollut raskaana. Itse lääkärinä myös tiesin ns. miniraskauksista turhankin hyvin. Eli siitä kun kuukautiset ovat hetken myöhässä ja testi on positiivinen ja sitten se vuoto alkaakin muutaman päivän päästä. Noiden kahden viikon aikana myös tavallaan harmitti, koska olimme lähteneet Thaimaaseen sukellusreissulle enkä uskaltanut sitten sukeltaa kuin aivan matalalla enkä uskaltanut myöskään juoda yhtään alkoholia jos vaikka raskaus toteutuisi. Ja kyllähän se toteutui. Nyt mahassa kasvaa jo 26 + 4 ikäinen sikiö, joka touhuaa ja potkii ja pyörii kellon ympäri. Onnellinen on oikea sanan kuvaamaan tilannetta mutta samalla olen itselleni niin vihainen siitä, että miksi en pysty olemaan kunnossa ja hyvinvoiva ja hoitaa työni loppuun asti kunnolla niinkuin monet muutkin? Läheiseni kannustavat ja sanovat että olen ollut reipas ja pärjännyt hyvin enkä voi luokitella itseäni normaaliksi ihmiseksi sairauteni vuoksi. Mutta silti.
Olen välillä niin vihainen itselleni koska olisin todellakin halunnut olla töissä ja pärjätä ja näyttää että olen hyvä lääkäri ja hyvä työntekijä. Enimmäkseen siksi että vaihdoin työpaikkaa juuri sopivasti syyskuussa ja heti kohta aloittamisen jälkeen jouduin kertomaan olevani raskaani. Mutta asiat eivät aina mene niin kuin itse haluaa ja suunnittelee ja koska yritimme vauvaa melkein vuoden ennen kuin tärppäsi niin en voi ainakaan itseäni syyttää siitä että olisin jotenkin suunnittellut asian niin että tulen raskaaksi heti kun saan uuden työpaikan.
Mutta nyt pitää keskittyä nauttimaan tästä hetkestä ja siitä että mahassa kasvaa ihana vauva jonka tapaamista en malta odottaa.
Vanhempia tekstejäni lukiessani huomasin viime keväisen avautumiseni siitä että jouduin paikkaamaan raskaana olevien töitä kun he tarvitsivat helpotusta omiin töihinsä. Se on yksi syy miksi olen niin vihainen itselleni siitä etten pääse töihin. En halua että kukaan muu joutuu tekemään minun työni omiensa ohessa. Mutta yksi asia mikä tässä taas tulee mieleen on se, että miksi lääkäreille ei voida hankkia sijaisia sairauslomien ajaksi kun kerran sairaanhoitajillekin voidaan? Miksi toisen sairastaessa pitää muiden paikata ja potilaiden kärsiä kun esim. vastaanottoja joudutaan perumaan?
VastaaPoista