Päivän pohdintoja tai oikeastaan raivoavautumista.

Kun aloitin tämän blogin, reilu vuosi sitten, oli haaveissani pitää blogia siitä miten elän ruuhkavuosia. Miten olen superäiti, askartelen, teen väitöskirjaa, paiskin töitä ja shoppailen ja urheilen siinä sivussa. Mutta koko maailma meni mullin mallin kun lapsi vihdoin ja viimein syntyi. Samaan aikaan esillä olevat maailman talouden tilanteen kurjuudet, jotka vaikuttavat meistä jokaiseen halusimme tai emme, ja pienen vastasyntyneen viattomuus ja kaikki palasi takaisin. Kaikki se into, jolla teininä paransin maailmaa Protupiireissä. Kun olin kasvissyöjä. Kun kierrätin kaksikymppisenä. Kun ostin vain kotimaista. Nyt se kaikki tuli takaisin, rytinällä. Koska haluan antaa lapselleni paremman maailman. Ja opettaa hänelle miten maailmasta pidetään huolta.

Olen viettänyt useita unettomia öitä, miettinyt perheemme taloudellista tilaa, omaa kulutushysteriaani, omaa työtilannettani, uraputkeani, perheeni asioita ja myös ajoittain tätä blogia. Blogia, jonka nimi kuvastaa nyt enemmän kuin koskaan sitä mitä kannan sydämessäni. Sitä, että meillä on jo niin paljon kaikkea mutta mikään ei riitä.

Törmäsin kertomukseen siitä, kuinka Marimekko sulki Suomen tehtaansa. Tai siis ompelimonsa. Koska he olivat tehneet voittoa vain 1,1 miljoonaa euroa. Ja voittoa halutaan tehdä enemmän. Miksi se 1,1 miljoonaa ei riittänyt? Miksi pitää saada enemmän? Mihin se kaikki raha häviää? Kuka sitä tarvitsee? Miksi me olemme niin ahneita? Miksi tuhoamme ahneuksissamme kaiken ympärillämme olevan? Miksi ketään ei kiinnosta onko Suomessa kohta enää töitä kenellekään tai onko kukaan kykenevä maksamaan veroja? Miksi hallitus ei tee mitään? Tai siis, tähän viimeisempään tiedän vastauksen. Hallituksessa on liikaa puolueita joista kaikki ajattelevat vain ja ainoastaan omaa kannatustaan. Ja sitä ettei se laske.

Mutta miksi me tavalliset kansalaiset, veronmaksajat, vain nielemme kaiken? Miksi ihmiset ostavat kiinalaista tuotantoa, polyesteriä, viskoosia, myrkkymuoveja, heti rikki meneviä tavaroita? Miksi emme kierrätä, lahjoita? Miksi emme taistele suurkulutusta vastaan? Miksi  meidän teinit ovat aivan hysteerisiä kulutuksen suhteen? On mopoautoa, kännykkää, padia, laukkua, farkkuja, tekotukkaa, tekoripsiä, kynsiä ja niin edelleen. Suosituimmat blogit kertovat siitä kuinka taas on ostettu Zarasta ja Nellystä vaatteita kilokaupalla. Keinokuituisia vaatteita, jotka eivät häviä tästä maailmasta ikinä. Vaatteita, jotka heitetään roskiin kun niitä on käytetty vuosi. Tai vähemmän. Miksi ketään ei kiinnosta? Miksi mikään ei riitä?

Tilattiin ensimmäisen kerran Luomulaatikosta. Kieltämättä enemmän houkuttaa ajatus että joku tuo ruuan meidän ovelle kuin se että se on luomua. Mutta win-win siis. 

Olen opetellut ompelemaan. Tai siis yritän opetella ompelemaan. Koska haluan oppia tekemään vanhasta uutta. Kun "kukaan" ei osta enää vaatteita kirpputorilta, ainakin siis itselläni on ollut vaikeuksia myydä farkkuja esim. 5e/kpl vaikka ovat uutta vastaavia, niin pitää opetella tekemään vanhoista vaatteistaan jotain muuta. Tässä on tehty lapselle lelu 30 vuotta vanhasta tyynyliinasta. They just dont make stuff like they used to do. 

En tiedä taistelenko tuulimyllyjä vastaan, mutta aion taistella. En suostu enää tähän kulutushysteriaan. En osta enää yhtäkään Bangladeshissa tai Kiinassa tehtyä riistovaatetta. En suostu ostamaan Nellystä, en Zalandolta mitään. Aion jatkaa Ikea-boikottiani (joka on kestänyt jo kymmenen vuotta koska Ikea joskus mainosti, että heillä on niin halpaa että vanhan voi huoletta heittää pois ja ostaa aina vaan uutta tilalle) ja aion opettaa lapselleni että tämän maailman luonnonvarat eivät riitä loputtomiin. Ja että ahneella on paskainen loppu. Aina.