Kolmekymppinen akateeminen työläinen joka äitiyden myötä kyllästyi lopullisesti hysteerisen kertakulutukseen. Lisäksi mieltä vaivaa hyvinvointiyhteiskunnan matka kohti lopullista tuhoa. Mitä me jätämme lapsillemme ja onko mitään jäljellä enää heidän lapsilleen? Miksi mikään ei ole tarpeeksi vaikka meillä on kaikkea liikaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti